Dolnald Spoto: Lumous, Audrey Hepburnin elämänkerta

Yleensä olen jättänyt hra Spoton kirjoitelmat vähemmälle lukemiselle, mutta tämä osui niin sopivasti (lue edullisesti) kohdalle, että nappasinpa mukaani. Lisäksi olen aina pitänyt Audrey Hepburnista, joten ehkä oli jo aika tutustua daamin eläämään hiukan syvemmin.

Heti aluksi on pakko sanoa, että minua hiukan tökki koko ajan Spoton tietynlainen ylihienotunteinen ja palvova tapa suhtautua kohteeseensa. Luulen, että Hepburnin elämästä saisi aika lailla vähemmän imelän ja paljon mielenkiintoisemman kirjan ihan vain kertomalla asiat asioina. Aina välillä Spoto onnistu kertomaan tapahtumista hyvinkin koskettavasti ja sitten taas mennään sinne karkkikaupan puolelle ja pahasti.

Mutta yhtä kaikki, Audrey Hepburn eli todella mielenkiintoisen ja oikeasti välillä traagisenkin elämän. Etenkin nuoruus natsien valloittamassa Hollannissa ja sinä aikana koettu nälkä, puute ja kauhu varmasti vaikuttivat paljon siihen, millainen ihminen ja taiteilija Audrey Hepburnista tuli. Noista asioista on kerrottu kuitenkin aika harvoin, Hepburn kun itse ei halunnut yksityiselämäänsä suuremmin levitellä. Se asia, mikä Spoton kirjassa hieman tökkäisee on, että hän väittää, ettei Audrey Hepburnilla ollut syömishäiriötä. No, kyllä oli. Jos 174 cm pitkä ihminen painaa 50 kg, hän on hoikka, jos 36 kg, hän on sairas. Eihän tuosta luulisi kenelläkään olevan epäselvyyttä ja minun mielestäni tuollaisen asian peitteleminen ei palvele mitään tarkoitusta.

Elokuvat kirjassa käytiin erittäinkin perusteellisesti läpi, samoin niiden kuvausajat ja juorut niiden ympärillä. Silti koskettavimmat osuudet kirjassa olivat alku ja loppupää, ne ajat, joissa kerrottiin siitä vähän vähemmän tunnetusta Audreysta. Siitä, jonka lapsuus ja nuoruus eivät tosiaankaan olleet helppoa aikaa ja siitä, joka uransa lopetettuaan ryhtyi ajamaan maailman kärsivien lasten asiaa. Toki itselleni kohdalle osuivat myös kuvaukset Audreyn lukuisista keskenmenoista ja lapsen menetyksestä aika voimallisesti. Mutta se tuli selväksi, että Audrey Hepburn todellakin oli ihan kaikkineen hyvin poikkeuksellinen ihminen,  kaunis niin sisältä kuin ulkoakin.

Minähän lupasin yrittää löytää kirjoja, jotka eivät tee suruliseksi. No, tämän kanssa kyllä tunnustan välillä itkeneenikin. Aina itku ei silti ole pahasta.

edit. Audrey kävi Unicef-lähettiläänä pakolaisleireillä ja kriisialueilla. Aika monelle tekisi hyvää lukea Audreyn matkasta Somalian pakolaisleireille. Siitä, minkä takia ihmiset sieltä ihan väkisin halusivat tänne kauas pohjoiseen. Moni tuntuu jo unohtaneen, osa ei ole tainnut koskaan oikeasti edes vaivautua ottamaan selvää...

Hyvin ei-ahdistavaa ja kirja jota todellisuus puraisi

Annikan lähettämä Hanna Tuurin "Vihreän saaren puutarhoissa" oli ihan täydellinen hyvän mielen ja haaveiden kirja. Siis ainakin puutarhoja ja kasveja rakastavalle ihmisille. Kirjassa kierretään Irlanin vanhoissa puutarhoissja ja kerrotaan niiden ja niiden kasvien historiasta. Minä en ole mikään kummoinen maailmanmatkaaja, mutta tämä kirja herätti halun päästä itsekin katsomaan, ei välttämättä Irlantiin, mutta jonnekin muualle historiallisesti arvokkaita puutarhoja. Ehkä joskus.

Kiitokset Annika, tämä oli ihana ja luulen, että joudun ainakin selailemaan tätä uudelleen, jos en kohta lue uudestaan. Niinkin voi käydä.

Toinen kirja, jonka luin juuri aiheutti tänään aika hämmentyneen olon. Erlend Loen "Hiljaiset päivät Nigellan kanssa" on aika tyypillinen Loen kirja. Sellainen aika ajatuksenvirtana kirjoitettu, pikkuisen höpsö tarina tavallisen ihmisen pienestä omituisuudesta. Tällä kertaa parisuhteesta, joka on  kriisissä, joka alkaa purkautua lomamatkalla Garmich Partenkircheniin. Nainen epäilee, että mies haaveilee Nigella Lawsonista ja itse asiassa mies haaveileekin, vaikka ei tunnusta sitä. Itse asiassa mies kehittää lopulta Nigellasta pienoisen pakomielteen, samoin kuin vihastaan Nigellan miesta Charles Saatchia kohtaan, jonka hän kuvittelee kohtelevan Nigellaa huonosti.

Ja tässä kohtaa putosi... http://www.iltasanomat.fi/viihde/art-1288574584047.html Hetken aikaa tunusta hieroneeni silmiäni, kun otsikko osui silmiini.Tietääkö Loe enemmän kuin muut? Pystyykö tästä kehittämään salaliittoteorian ja ennenkaikkea: Miten ihmeessä kukaan ei puuttunut tilanteeseen? Kuvia näytti moni napsivan.

Jotta tämä ei päässytkään "turvallisten" kirjojen listalle. Ei kirjan kaunokirjallisten arvojen tai sisällön takia vaan ihan kulissien romahtamisen takia. Eipä silti, ei aviokriisin tematiikka muutenkaan välttämättä ole kaikkein hilpeimpiä aiheita, joskin Loe kirjoittaa niin paljaasti, että asioiden huvittavat puolet eivät jää näkymättä. Aika hassua silti, miten voimakkaasti toisen ihmisen epäonni voi koskettaa.