Hahaa. Lopultakin. Keskittymiskyky on lukemisen suhteen ollut aika vähissä. Pari kesken olevaa teosta ovat edistyneet ärsyttävän hitaasti. Päivisin en voi lukea, koska armaat lapsukaiseni ovat onnistuneet pitämään sellaista mekkalaa, että keskittymisestä ei ole toivoakaan ja sitten jos sitä mekkalaa ei ole ollut, on äitikin kellahtanut unille...
Joten luen iltaisin juuri ennen nukkumaanmenoa. Luku kerrallaan, haukotellen. Tulee sitä valmista niinkin. Tämän kirjan sain siskoltani nimipäivälahjaksi (muistaakseni) ja se odotteli hetken ennen luettavaksi päätymistään.
Alussa en oikein osannut sijoittaa kirjaa mihinkään varsinaiseen genreen. En ole ihan varma osaanko lopussakaan. Tutkimusta, matkakertomusta, kasvutarinaa... Mutta kyllä minä luin mielelläni sujuvaa kertomusta, kuvauksia Kiotosta, kauan sitten kadonneen Japanin historiaa. Erityisesti huvitti, kun löysin kirjasta opiskeluaikojen kaverini ja totesin, että kyllä, kirjailija löytyy hänen Facebook-kaverilistaltaan. Melkein sukua julkkikselle -kokemus aika epätodennäköisessä tilanteessa siis.
Niin, takaisin kirjaan. Kirjailija kertoo irtiotostaan, jonka hän päättää perustaa Sei Shoñagonin Pillow bookin tutkimiselle. Mystisen, erikoisen ja tavallaan yllättävän hyvin tämänkin päivän naisen elämään sopivan kirjan tutkimiselle. Tutkimus on lopulta kuitenkin enemmän tutkijan tutkimusta siitä, mitä hän elämältään ja tulevaisuudeltaan odottaa ja toivoo. Kai.
Pakko tunnustaa, että hajanainen lukutapani (nukahtelin kirja naamalla) aiheuttaa sen, että en ole ihan varma oliko kirja vähän hajanainen vai aiheutuuko vaikutelma vain omasta kyvyttömyydestäni lukea keskittyneesti ja pidempiä pätkiä kerralla. Pitänee joskus tarkistaa uudelleenluvun merkeissä. Jotenkin luulen, että toisella lukukerralla voisin saada kirjasta enemmän irti.
