Kas, olen lukenut jotain. Tai siis saanut jotain luettua loppun asti. Ihan aluksi lienee syytä selventää, että minä en nykyisin suostu lukemaan muita kuin hyviä kirjoja. Jos joku kirja vaikuttaa vähänkin siltä, että ei nappaa niin sitten ei nappaa ja kirja menee odottamaan suotuisiampia aikoja. Luen niin vähän (ts. en jaksa lukea), että sen vähän on parempi olla sitten oikeasti laadukasta.
Ja kyllä; Hilary Mantelin Susipalatsiin pätee juuri tuo sana: laadukas. Kirjassa elelään Henrik VIII:n aikoja Anne Boleynin vaimokauden kynnyksellä ja sen aikana. Tarinan päähenkilönä on kuitenkin Thomas Cromwell, jonka elämän tarina käydään läpi historian tapahtumien seassa.
Lapseni lausahti pari päivää sitten minule, että elokuvan ja lukemisen isoin ero on siinä, että elokuva on vain katsomista, mutta kirjaa lukiessa voi olla itse joku muu. Pakko sanoa, että tämä äiti oli aika ylpeä tuosta tiivistyksestä. Ja se sopii tähän kirjaan. Oikein hyvä kirja imee sisäänsä, vetää lukijan kertojan nahkoihin. Luin kirjaa pienissä pätkissä, mutta jo noiden pienten pätkien sisällä tunsin olevani Cromwell, Cromwellin ääni kaikui päässäni ja vino hymy huulillani. Olen lumottu. Voin vain kuvitella (ja toki myös lukea kirjan saatesanoiasta) miten lumoutunut kirjan suomentajan on ollut työtä tehdessään. Ainakin hän on onnistunut, kirjan kieli on upeaa ja elävää.
Ja niin, koko tarina. Booker-palkinto on kyllä ollut vähintäänkin ansaittu. Olen aika mykistynyt edelleen.