Minulla o viime vuosina kirjallisuudenharrastelu kärsinyt tuosta jälkikasvun vaatimuksista aika plajon. Aina satunnaisesti olen kuitenkin saanut mummulakyläilyiden aikana mahdollisuuden oikein kunnon kirjallisuusporsasteluun, kun äitini on ystävällisesti ottanut lapsukaiset huomaansa. Niinkuin teki nytkin viikonloppuna. Ihan silkasta kirjoihin uppoiuumisen riemusta paukutin sitten lävitse käytännössä neljä kirjaa parissa päivässä. (Kyllä minä silti ulkoilin ja kävin kirjakaupassakin, en tosiaankaan pelkästään lukenut) Mutta ah, miten autuasta on voida ihan päiväsaikaan sukeltaa ihan muihin maailmoihin ja joku muu ottaa hetken aikaa vastaa huomionvaadinnat. Äitini on kyllä kullanarvoinen ihminen.
Niin ja ne kirjat:
Ensiksi kaivoin äidin hyllystä Outi Pakkasen kolme dekkaria sisältävän niteen. Samojen kansien sisältä löytyvät Murhan jälkeen mainoskatko, Manantaihin on paljon matkaa ja Kiinalainen aamutakki. Jostain syystä olen aina pitänyt Outi Pakkasen dekkareista. En ole viime vuosina oikein kyennyt kestämään kovin raakoja kertomuksia ja Pakkasella murhatarinat ovat tietyllä tapaa kepeitä ja murhaajatkin inhimillisiä ihmisiä. Lisäksi noissa kolmessa kirjassa minua viehätti kovasti ajankuva; ensimmäisessä kirjassa ollaan 70-luvun alussa, toisessa 70-luvun puolivälissä ja kolmannessa vuosikymmenen loppupuolella. Jotenkin näin aika visuaalisen ihmisen oli hyvin hauska kuvitella, miltä kirjojen tapahtuapaikat näyttivät, 70-luvu oli kuitenkin melkoisen värikäs vuosikymmen. Eikä sekään ollut huono juttu, että kolmannessa kirjassa kuvaan astui myös Anna Laine, joka on Pakkasen henkilöistä se kovasti viehättävä tyyppi.
Seuraavaksi siirryinkin ihan toisentyyppiseen kirjallisuuteen. Hyllystä löytyi Anna Kortelaisen esikoisromaani Ei kenenkään maassa, jossa Kortelainen kertoo puolifiktiivisesti isoisänsä tarinan. Pohjaa pitkälle isoisän pieneen jäämistöön ja toki omiin tutkimuksiinsa.
Kirjan kieli on ihan huikeaa, värikästä ja mukaansa tempaavaa. Ilmeisesti Anna on perinyt paljon karjalaisista juuristaan, kyvyn heittäytyä kieleen, uskalluksen ilmaista keskivertoa voimakkaammin. Minä ainakin nautin viipurilaisen avioliiton ulkopuolella syntyneen venäläisen välskärin ja piikatytön rakkaustarinan hedelmän elämäntarinasta. Ankarista lapsuusvuosista, sisällissodan kauhuista, djadjan menetyksen surusta, sotilassoittokuntaan liittymisestä ja kasarmielämän kuvauksesta ja myöhemmin elämästä muusikerina Tampereella ja muualla.
Reino Peltonen oli itse sinänsä hyvin mielenkiintoinen persoona. Ilmeisen ehdoton oman tiensä kulkija, mutta myös hyvin älykäs ihminn, joka osasi pysyä erossa isommista vaikeuksista. Silti Reino oli selvästi vahvasti vasemmistoaatteen mies. Ihan jo lapsuuden kokemusten jälkeen. Jotenkin huomasin, että vielä enemmän uteliaisuutta herätti Reinon äiti, Aurora, joka synnytti viisi aviotonta lasta. Kirjan edetessä selviää sekin, miksi Aurora ja Daniloff eivät voineet virallistaa suhdettaan, vaikka ilmiselväsi rakastivat kovasti toisiaan.
Reinosta tulee myös yllttäen yksinhuoltaja, kun suhde nuoren Ainon kanssa kariutuu eikä Aino voi ottaa pariskunnan lasta mukaansa. Isän ja tyttären suhde on ilmeisen lämmin, mutta sota-aika erottaa läheisiäkin ihmisiä. Rakkaus säilyy, mutta jotenkin läheisyys katoaa. Reino joutuu myös muusikkona (ts. tyhjäntoimittajana) työvelvolliseksi, koska asepalvelukseen ei terveys riitä.Kertomukset työvelvollisten kohtelusta ja vihjaukset Äänislinnasta ja siellä näkyvästä rotuerottelusta ovat aika mykistävä luettavaa.
Suomen lähihistoriassa on paljon asioita, joista on mieluusti vaiettu. Ihan hyvä, että niistä lopultakin kirjoitetaan ja tuodaan esille muutakin kuin sitä ikuista virallista totuutta ja sankaritarinoita. Suomessakin kuitenkin oli paljon ihmisiä, joiden pirtaan natsi-Saksan aatteet sopivat oikeinkin hyvin.
