5.8.2014

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti

Kaipailin todellisuuspakoa vaihteeksi ja tilasin Nicolas Barreaun Rakkausromaanin reseptin ihan siihen tarkoitukseen.  Toimihan se tietyllä tapaa. Oli Pariisi, hyvää ruokaa, kaunis nainen, komea mies ja pikkuisen vastoinkäymisiä ennenkuin homma kääntyy osastolle häppily ever after. Enkä minä taida edes spoilata tällä tekstilläni, koska eikös tuo ole aika lailla tämän lajityypin peruskaava?

Mutta siis kaunis ravintolanomistaja Aurelie on juuri lempattu ja hän osuu vahingossa kirjakauppaan ja ostaa sieltä kirjan, jonka havaitsee kertovan itsestään ja alkaa sitten etsiä kirjailijaa tekstin takana. Andre, kustannustoimittaja, joka on kirjoittanut kirjan salanimellä yrittää rimpuilla onnettoman rakkauden ja paljastumisen pelon verkossa. 

Jotta olihan se, sellaista romanttista hömppää. Meni iltalukemisena, mutta ei jättänyt sanottavaa jälkeä sieluuni. Lopun ruokaohjeet olivat ihan mukava lisä, koska aika usein kirjoissa kerrottuja ruokia tekisi mieli päästä maistamaan. No, tämän kirjan kohdalla se olisi mahdollista.

1.7.2014

Paul Auster: Talvipäiväkirja

Jostain syystä jumittelin Austerin omaelämänkerrallisen Talvipäiväkirjan kanssa omituisen pitkään. Kirja on kuitenkin ihan normaalia Austeria, kieltä, joka jotenkin salakavalasti vie mukanaan. Jotenkin minua viehätti kirjassa myös sen höpöttelevä tyyli. No joo, huono sanavalinta, koska Auster on melkoisen taloudellinen kirjoittaja, mutta tietyllä tapaa kirjasta välittyi puheenomainen tunnelma. Kirjailija muisteli asioita ja elämää lukijoille suoraan sen kummemmin etäännyttämättä. Erityisesti ihastuin kirjan loppuun. Loppuun, joka ei ole loppu vaan alku. Hymyilytti.

Hassua, että päivittelen tänne vain kirjat, joitaolen lukenut itsekseni, itselleni. Oikeasti olen lukenut pienellä aikaa melkoisen pinkan kirjallisuutta. Viimeksi Susan Cooperin Pimeä nouse -sarjan. Mutta koska luen lapselle ääneen, en osaa laskea noita omaksi lukemisekseni. En vaikka juuri Pimeä nousee on fantasiapuolella yksi suosikeistani. Enkä osaa luetteloida niitäkään kirjoja, joita luen uudelleen. Viimeksi Luin Salaisen puutarhan (joka oli edelleen viehättävä, mutta ei ehkä niin kiehtova kuin lapsena) ja ostin tytölle kesälukemistoksi Enid Blytonin dekkareita, joita oikeastaan tahtoisin itseki lukea uusiksi. Mutta. Kai tämä silti saa pääosin toimia aikuisiän kirjapäiväkirjanani, jossa paneudun itselleni uusiin teoksiin.

15.5.2014

Colm Tóibín: Brooklyn

Minulla on selvästi jonkinmoista irlantilaiset Amerikassa -teemaa meneillään. ;) Tällä kertaa eletään 50-lukua köyhässä työttömyyden vaivaamassa Irlannissa. Eilis asuu äitinsä ja siarensa kanssa pienessä kaupungissa. Töitä ei ole, ainakaan kokopäiväisiä, joten älykäs tyttö järjestetään töihin meren toiselle puolen, Brooklyniin, tavarataloon. Koti-ikävä on valtava, mutta opiskelu tuo vähän helpotusta. Samoin rakkaus. Kunnes kotoa kantautuu ikäviä uutisia. Kotona käydessä taas kodin hyvät puolet alkavat houkuttaa, mutta sinnekään paluuta ei oikeasti enää ole.

Ymmärsin, että kirja kertoi siirtolaisuuden kautta irrallisuudesta. Elämästä uudessa maailmassa, uudessa ajassa, vaikka ihminen jollain tasolla kaipaa koko ajan takaisin menneeseen, turvalliseen aikaan. Mutta paluuta ei lopulta kuitenkaan ole, aina on joku side, joka ratkaisee valintojen suunnan.

Kirja oli kaunis ja surumielinen, silti jotenkin hyvin kevyesti hengittävä teos.

12.5.2014

Melissa Hill: Kirjeitä San Franciscosta

Sairavuoteella nappasin käteeni chick litiä. Minä en ole tyylilajin suurimpia faneja, mutta joskus on ihan mukava lukea kirjaa, joka ei vaadi suuria älyllisiä ponnistuksia. Esimerkiksi silloin, kun on sairaana. Kahlalin minä tuon urheasti loppuun, vaikka ehdin kyllä parantua ennen kirjan loppumista.

Mutta kaipa tuo on ihan toimiva teos omassa tyylilajissaan. Ihmiset ovat kaikki kauniita, vähän angstisia ja päähenkilö karkaa tietenkin toiselle puolelle maapalloa (Irlannista San Franciscoon) sydänsuruja pakoon. Sitten onkin vähän salaperäisiä kirjeitä, tyttöjen välistä ystävyyttä (juu, siis ihan ilman sivumerkityksiä, koska chick litissä vain sivuhenkilöt voivat olla pikantisti muuta kuin heteroja), lisää väärinymmärryksiä toisessa parisuhteessa sen oikean kanssa jne jne. Jotta kohtuullisen viihdyttävää ja loppujen louksi aika ennalta-arvattavaa, mutta se taitaa olla yksi syy lajityypin suosioon. Ai niin, se mikä minulla herätti eniten huomiota oli kirjan aseksuaalisuus. Ei sitten niin yhden yhtä rakastelukohtausta! Aiemmissa lukemissani naisille suunnatuissa romaaneissa lakanat tuppaavat kuitenkin pöllyämään ainakin joka kolmannessa luvussa. Mutta eivät tässä kirjassa, seksi mainittiin ohimennen pari kertaa, mutta se oli siinä. 

Noin yleensäkin kirja oli äärimmäisen sisäsiisti. Melkoin pelottavan säädyllinen ja kunniallinen. Vain poikaystävän exä osoittautui (tietenkin) moraaliltaan löysähköksi ja toisen rakkaustarinankin (juu spoilausta, sorry, mutta oletan, että tämä on aina selvää kaikille muutenkin) mies rakastuneeksi ja uskolliseksi.
Mutta siis tulipa luettua. Tähtiä en edes viitsi ajatela jakavani. Höttöä kuin höttöä.

6.5.2014

Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala

Ostin kirjakaupan poistolarista itselleni kasan luettavaa. Yksi kasaan eksyneistä kirjoista oli Sarah Winmanin Kani nimeltä Jumala. Katselin sitä jo joskus aiemmin, mutta en raaskinut silloin ostaa. Nyt hinta oli hyvin edullinen, joten nappasin mukaani. Ja onneksi nappasin. Pitkästä aikaa ahmin kirjan ihan kotioloissa. Siis nimenomaan ahmimalla. Lojuin sohvalla ja vain luin.

Aina välillä osuu kohdalle kirja, joka on yhtä aikaa naurattava ja itkettävä, viisas ja hassu. Kirja jonka henkilöistä alkaa ihan oikeasti välittää kovasti ja toivoo heille onnellisuutta ja kaikkea hyvää. Pidin myös kovasti kirjan kerrontatavasta. Maaginen realismi on varmaankin aika lähellä sopivaa määritelmää. Tai sitten lapsen silmin mailma on niin ihmeitä ja mahdollisuuksia täynnä, että mikään ei ol mahdotonta.

Kirjan päähenkilö on Eleanor Maud alias Elly, jonka näjökulmasta tarina kulkee. On myös Ellyn perhe ja erityisesti rakas veli, paras ystävä Jenny Penny, Joen rakastettu Charlie, ätti Nancy ja Cornwallissa Arthur ja Ginger. Kaikki värikkäitä ja vahvoja, omalla tavallaan yhtä aikaa jotenkin haavoittuneita ja samalla vahvoja. 

Minulle kirjan suurin anti olikin juuri tuo uusien alkujen mahdollisuus. Ihminen voi menettää paljon ja silti kyetä aloittamaan uudelleen. Kirjassa käsitellään myös paljon syyllisyyden teemoja, sitä miten raskas taakka syyllisyydentunto ihmisellä voi olla. Ihmisten kohtalot ovat rankkojakin, silti aina nurkan takan voi odottaa mahdollisuus onneen, jos vain itse kykenee antamaa sille mahdollisuuden.

Minulle käy aika harvoin näin, mutta pakko tunnustaa, että kerrankin huomasin kirjan lopussa joutuvani oikeasti kuivaamaan silmäkulmaani. Ja silti hymyilin. 

4.5.2014

Hilary Mantel: Syytettyjen sali

Olen taas oikeasti melko lailla sanaton. Susipalatsi sai minut vähintäänkin liekkeihin. Syytettyjen salissa ei ollut yhtään vähemmän kiinnostava kirja. Luin tosin taas hyvin hitaasti (kirja oli sängynvieruskirjanani) vasta loppupäässä intouduin hiukan ahmimaankin. En tiedä miksi Thomas Cromwellin näkökulma ja elämä kiehtoo niin valtavasti. Kiehtoo kumminkin, kuten myös Henrik VIII ja Henrikin vaimoparat. Anne Boleyn on aina ollut suosikkini vaimoista ja tämä kirjahan kertoo sitten Annen syrjäyttämisen ja teloituksen lyhyen oppimäärän.

Toki kirjaa lukiessa koko ajan on muistissa se tosiasia, että vähintäänkin puolifiktiotah tässä taas esitetään. Kirjailijalla on ollut paljonkin tilaa täydentää asioita omalla mielikuvituksellaan, koska dokumentteja ei asioista välttämättä ole. Itse asiassa edes siitä ei ole täyttä varmuutta mikä Anne Boleyniä esittävistä tauluista todella esittää Annea vai esittääkö mikään tai minä vuonna Anne tai edes Cromwell syntyi. Varmaan siksi kuva Cromwellista kiehtoo. Miehen kyky juonitella ja käännellä asioita, opportunismi ja kostonhimoisuus ja silti ihan valtava sympaattisuus ovat todella mielenkintoinen yhdistelmä. Samoin kuin ajankuva, joka on sekoitus toisaalta melkoista julmuutta ja toisaalta jo modernin maailman näkökantoja. 

Trilogian kolmas osa on ilmeisesti edelleen julkaisematta. Miten minä maltan odottaa. Cromwellin kohtalonhetket odottavat ja tahtoisin päästä vähitellen jo tutustumaan niihin.

27.4.2014

Lukulomalla


Minulla o viime vuosina kirjallisuudenharrastelu kärsinyt tuosta jälkikasvun vaatimuksista aika plajon. Aina satunnaisesti olen kuitenkin saanut mummulakyläilyiden aikana mahdollisuuden oikein kunnon kirjallisuusporsasteluun, kun äitini on ystävällisesti ottanut lapsukaiset huomaansa. Niinkuin teki nytkin viikonloppuna. Ihan silkasta kirjoihin uppoiuumisen riemusta paukutin sitten lävitse käytännössä neljä kirjaa parissa päivässä. (Kyllä minä silti ulkoilin ja kävin kirjakaupassakin, en tosiaankaan pelkästään lukenut) Mutta ah, miten autuasta on voida ihan päiväsaikaan sukeltaa ihan muihin maailmoihin ja joku muu ottaa hetken aikaa vastaa huomionvaadinnat. Äitini on kyllä kullanarvoinen ihminen.

Niin ja ne kirjat:

Ensiksi kaivoin äidin hyllystä Outi Pakkasen kolme dekkaria sisältävän niteen. Samojen kansien sisältä löytyvät Murhan jälkeen mainoskatko, Manantaihin on paljon matkaa ja Kiinalainen aamutakki. Jostain syystä olen aina pitänyt Outi Pakkasen dekkareista. En ole viime vuosina oikein kyennyt kestämään kovin raakoja kertomuksia ja Pakkasella murhatarinat ovat tietyllä tapaa kepeitä ja murhaajatkin inhimillisiä ihmisiä. Lisäksi noissa kolmessa kirjassa minua viehätti kovasti ajankuva; ensimmäisessä kirjassa ollaan 70-luvun alussa, toisessa 70-luvun puolivälissä ja kolmannessa vuosikymmenen loppupuolella. Jotenkin näin aika visuaalisen ihmisen oli hyvin hauska kuvitella, miltä kirjojen tapahtuapaikat näyttivät, 70-luvu oli kuitenkin melkoisen värikäs vuosikymmen. Eikä sekään ollut huono juttu, että kolmannessa kirjassa kuvaan astui myös Anna Laine, joka on Pakkasen henkilöistä se kovasti viehättävä tyyppi.


Seuraavaksi siirryinkin ihan toisentyyppiseen kirjallisuuteen. Hyllystä löytyi Anna Kortelaisen esikoisromaani Ei kenenkään maassa, jossa Kortelainen kertoo puolifiktiivisesti isoisänsä tarinan. Pohjaa pitkälle isoisän pieneen jäämistöön ja toki omiin tutkimuksiinsa.

Kirjan kieli on ihan huikeaa, värikästä ja mukaansa tempaavaa. Ilmeisesti Anna on perinyt paljon karjalaisista juuristaan, kyvyn heittäytyä kieleen, uskalluksen ilmaista keskivertoa voimakkaammin. Minä ainakin nautin viipurilaisen avioliiton ulkopuolella syntyneen venäläisen välskärin ja piikatytön rakkaustarinan hedelmän elämäntarinasta. Ankarista lapsuusvuosista, sisällissodan kauhuista, djadjan menetyksen surusta, sotilassoittokuntaan liittymisestä ja kasarmielämän kuvauksesta ja myöhemmin elämästä muusikerina Tampereella ja muualla. 

Reino Peltonen oli itse sinänsä hyvin mielenkiintoinen persoona. Ilmeisen ehdoton oman tiensä kulkija, mutta myös hyvin älykäs ihminn, joka osasi pysyä erossa isommista vaikeuksista. Silti Reino oli selvästi vahvasti vasemmistoaatteen mies. Ihan jo lapsuuden kokemusten jälkeen. Jotenkin huomasin, että vielä enemmän uteliaisuutta herätti Reinon äiti, Aurora, joka synnytti viisi aviotonta lasta. Kirjan edetessä selviää sekin, miksi Aurora ja Daniloff eivät voineet virallistaa suhdettaan, vaikka ilmiselväsi rakastivat kovasti toisiaan.

Reinosta tulee myös yllttäen yksinhuoltaja, kun suhde nuoren Ainon kanssa kariutuu eikä Aino voi ottaa pariskunnan lasta mukaansa. Isän ja tyttären suhde on ilmeisen lämmin, mutta sota-aika erottaa läheisiäkin ihmisiä. Rakkaus säilyy, mutta jotenkin läheisyys katoaa. Reino joutuu myös muusikkona (ts. tyhjäntoimittajana) työvelvolliseksi, koska asepalvelukseen ei terveys riitä.Kertomukset työvelvollisten kohtelusta ja vihjaukset Äänislinnasta ja siellä näkyvästä rotuerottelusta ovat aika mykistävä luettavaa.

Suomen lähihistoriassa on paljon asioita, joista on mieluusti vaiettu. Ihan hyvä, että niistä lopultakin kirjoitetaan ja tuodaan esille muutakin kuin sitä ikuista virallista totuutta ja sankaritarinoita. Suomessakin kuitenkin oli paljon ihmisiä, joiden pirtaan natsi-Saksan aatteet sopivat oikeinkin hyvin.