Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Vanha kelttipariskunta Axl ja Beatrice lähtevät kylästään etsimään kadonnutta poikaansa ja kohtaavat matkallaan nuoren, puremasta haavoittuneen pojan, saksisoturin ja vanhan ritarin, joka paljastuu sir Gawainiksi. Tarinan myötä päähenkilöiden roolit ovat ihan muuta kuin mitä alku antaa ymmärtää ja maailma on kovin erilainen nukkuvan jättiläisen hautaa lähestyttäessä. 

Olen suuri arturiaanien fani, joten tämä teos nyt tietenkin oli mannaa sielulle senkin takia, että tarinan vertauskuvallisuus verhoutuu Arthurin legendojen ja aikakauden jälkeiseen Merlinin nostattamaan usvaan. Sen teemoina ovat rakkaus, petos, sodan lait, anteeksianto ja se, mitä hyötyä voi olla monella tasolla kyvystä lopulta unohtaa ja haudata menneet menneiksi ja mitä hyötyjä toisaalta menneen aktiivinen muistaminen tuo mukanaan.

Ishiguro on kertojana todella taitava ja kykenee kielellään kuljettamaan myös lukijaansa paksussa usvassa ja hämmentyneenä siihen asti, kunnes usva rakoilee ja vähitellen ohenee, ehkä haihtuu. Eikä Ishiguro silti kerro kaikkea, tulevaisuus ja sen mahdollisuudet jäävät edelleen auki ja toisaalta Ishiguro muistuttaa myös siitä, että totuuksiakin on useimmiten enemmän kuin yksi. Tämä on vahva ja viisas kirja.

Nicolas Barreau: Rakkausromaanin resepti

Kaipailin todellisuuspakoa vaihteeksi ja tilasin Nicolas Barreaun Rakkausromaanin reseptin ihan siihen tarkoitukseen.  Toimihan se tietyllä tapaa. Oli Pariisi, hyvää ruokaa, kaunis nainen, komea mies ja pikkuisen vastoinkäymisiä ennenkuin homma kääntyy osastolle häppily ever after. Enkä minä taida edes spoilata tällä tekstilläni, koska eikös tuo ole aika lailla tämän lajityypin peruskaava?

Mutta siis kaunis ravintolanomistaja Aurelie on juuri lempattu ja hän osuu vahingossa kirjakauppaan ja ostaa sieltä kirjan, jonka havaitsee kertovan itsestään ja alkaa sitten etsiä kirjailijaa tekstin takana. Andre, kustannustoimittaja, joka on kirjoittanut kirjan salanimellä yrittää rimpuilla onnettoman rakkauden ja paljastumisen pelon verkossa. 

Jotta olihan se, sellaista romanttista hömppää. Meni iltalukemisena, mutta ei jättänyt sanottavaa jälkeä sieluuni. Lopun ruokaohjeet olivat ihan mukava lisä, koska aika usein kirjoissa kerrottuja ruokia tekisi mieli päästä maistamaan. No, tämän kirjan kohdalla se olisi mahdollista.

Paul Auster: Talvipäiväkirja

Jostain syystä jumittelin Austerin omaelämänkerrallisen Talvipäiväkirjan kanssa omituisen pitkään. Kirja on kuitenkin ihan normaalia Austeria, kieltä, joka jotenkin salakavalasti vie mukanaan. Jotenkin minua viehätti kirjassa myös sen höpöttelevä tyyli. No joo, huono sanavalinta, koska Auster on melkoisen taloudellinen kirjoittaja, mutta tietyllä tapaa kirjasta välittyi puheenomainen tunnelma. Kirjailija muisteli asioita ja elämää lukijoille suoraan sen kummemmin etäännyttämättä. Erityisesti ihastuin kirjan loppuun. Loppuun, joka ei ole loppu vaan alku. Hymyilytti.

Hassua, että päivittelen tänne vain kirjat, joitaolen lukenut itsekseni, itselleni. Oikeasti olen lukenut pienellä aikaa melkoisen pinkan kirjallisuutta. Viimeksi Susan Cooperin Pimeä nouse -sarjan. Mutta koska luen lapselle ääneen, en osaa laskea noita omaksi lukemisekseni. En vaikka juuri Pimeä nousee on fantasiapuolella yksi suosikeistani. Enkä osaa luetteloida niitäkään kirjoja, joita luen uudelleen. Viimeksi Luin Salaisen puutarhan (joka oli edelleen viehättävä, mutta ei ehkä niin kiehtova kuin lapsena) ja ostin tytölle kesälukemistoksi Enid Blytonin dekkareita, joita oikeastaan tahtoisin itseki lukea uusiksi. Mutta. Kai tämä silti saa pääosin toimia aikuisiän kirjapäiväkirjanani, jossa paneudun itselleni uusiin teoksiin.

Colm Tóibín: Brooklyn

Minulla on selvästi jonkinmoista irlantilaiset Amerikassa -teemaa meneillään. ;) Tällä kertaa eletään 50-lukua köyhässä työttömyyden vaivaamassa Irlannissa. Eilis asuu äitinsä ja siarensa kanssa pienessä kaupungissa. Töitä ei ole, ainakaan kokopäiväisiä, joten älykäs tyttö järjestetään töihin meren toiselle puolen, Brooklyniin, tavarataloon. Koti-ikävä on valtava, mutta opiskelu tuo vähän helpotusta. Samoin rakkaus. Kunnes kotoa kantautuu ikäviä uutisia. Kotona käydessä taas kodin hyvät puolet alkavat houkuttaa, mutta sinnekään paluuta ei oikeasti enää ole.

Ymmärsin, että kirja kertoi siirtolaisuuden kautta irrallisuudesta. Elämästä uudessa maailmassa, uudessa ajassa, vaikka ihminen jollain tasolla kaipaa koko ajan takaisin menneeseen, turvalliseen aikaan. Mutta paluuta ei lopulta kuitenkaan ole, aina on joku side, joka ratkaisee valintojen suunnan.

Kirja oli kaunis ja surumielinen, silti jotenkin hyvin kevyesti hengittävä teos.

Melissa Hill: Kirjeitä San Franciscosta

Sairavuoteella nappasin käteeni chick litiä. Minä en ole tyylilajin suurimpia faneja, mutta joskus on ihan mukava lukea kirjaa, joka ei vaadi suuria älyllisiä ponnistuksia. Esimerkiksi silloin, kun on sairaana. Kahlalin minä tuon urheasti loppuun, vaikka ehdin kyllä parantua ennen kirjan loppumista.

Mutta kaipa tuo on ihan toimiva teos omassa tyylilajissaan. Ihmiset ovat kaikki kauniita, vähän angstisia ja päähenkilö karkaa tietenkin toiselle puolelle maapalloa (Irlannista San Franciscoon) sydänsuruja pakoon. Sitten onkin vähän salaperäisiä kirjeitä, tyttöjen välistä ystävyyttä (juu, siis ihan ilman sivumerkityksiä, koska chick litissä vain sivuhenkilöt voivat olla pikantisti muuta kuin heteroja), lisää väärinymmärryksiä toisessa parisuhteessa sen oikean kanssa jne jne. Jotta kohtuullisen viihdyttävää ja loppujen louksi aika ennalta-arvattavaa, mutta se taitaa olla yksi syy lajityypin suosioon. Ai niin, se mikä minulla herätti eniten huomiota oli kirjan aseksuaalisuus. Ei sitten niin yhden yhtä rakastelukohtausta! Aiemmissa lukemissani naisille suunnatuissa romaaneissa lakanat tuppaavat kuitenkin pöllyämään ainakin joka kolmannessa luvussa. Mutta eivät tässä kirjassa, seksi mainittiin ohimennen pari kertaa, mutta se oli siinä. 

Noin yleensäkin kirja oli äärimmäisen sisäsiisti. Melkoin pelottavan säädyllinen ja kunniallinen. Vain poikaystävän exä osoittautui (tietenkin) moraaliltaan löysähköksi ja toisen rakkaustarinankin (juu spoilausta, sorry, mutta oletan, että tämä on aina selvää kaikille muutenkin) mies rakastuneeksi ja uskolliseksi.

Mutta siis tulipa luettua. Tähtiä en edes viitsi ajatela jakavani. Höttöä kuin höttöä.

Sarah Winman: Kani nimeltä Jumala

Ostin kirjakaupan poistolarista itselleni kasan luettavaa. Yksi kasaan eksyneistä kirjoista oli Sarah Winmanin Kani nimeltä Jumala. Katselin sitä jo joskus aiemmin, mutta en raaskinut silloin ostaa. Nyt hinta oli hyvin edullinen, joten nappasin mukaani. Ja onneksi nappasin. Pitkästä aikaa ahmin kirjan ihan kotioloissa. Siis nimenomaan ahmimalla. Lojuin sohvalla ja vain luin.

Aina välillä osuu kohdalle kirja, joka on yhtä aikaa naurattava ja itkettävä, viisas ja hassu. Kirja jonka henkilöistä alkaa ihan oikeasti välittää kovasti ja toivoo heille onnellisuutta ja kaikkea hyvää. Pidin myös kovasti kirjan kerrontatavasta. Maaginen realismi on varmaankin aika lähellä sopivaa määritelmää. Tai sitten lapsen silmin mailma on niin ihmeitä ja mahdollisuuksia täynnä, että mikään ei ol mahdotonta.

Kirjan päähenkilö on Eleanor Maud alias Elly, jonka näjökulmasta tarina kulkee. On myös Ellyn perhe ja erityisesti rakas veli, paras ystävä Jenny Penny, Joen rakastettu Charlie, ätti Nancy ja Cornwallissa Arthur ja Ginger. Kaikki värikkäitä ja vahvoja, omalla tavallaan yhtä aikaa jotenkin haavoittuneita ja samalla vahvoja. 

Minulle kirjan suurin anti olikin juuri tuo uusien alkujen mahdollisuus. Ihminen voi menettää paljon ja silti kyetä aloittamaan uudelleen. Kirjassa käsitellään myös paljon syyllisyyden teemoja, sitä miten raskas taakka syyllisyydentunto ihmisellä voi olla. Ihmisten kohtalot ovat rankkojakin, silti aina nurkan takan voi odottaa mahdollisuus onneen, jos vain itse kykenee antamaa sille mahdollisuuden.

Minulle käy aika harvoin näin, mutta pakko tunnustaa, että kerrankin huomasin kirjan lopussa joutuvani oikeasti kuivaamaan silmäkulmaani. Ja silti hymyilin. 

Hilary Mantel: Syytettyjen sali

Olen taas oikeasti melko lailla sanaton. Susipalatsi sai minut vähintäänkin liekkeihin. Syytettyjen salissa ei ollut yhtään vähemmän kiinnostava kirja. Luin tosin taas hyvin hitaasti (kirja oli sängynvieruskirjanani) vasta loppupäässä intouduin hiukan ahmimaankin. En tiedä miksi Thomas Cromwellin näkökulma ja elämä kiehtoo niin valtavasti. Kiehtoo kumminkin, kuten myös Henrik VIII ja Henrikin vaimoparat. Anne Boleyn on aina ollut suosikkini vaimoista ja tämä kirjahan kertoo sitten Annen syrjäyttämisen ja teloituksen lyhyen oppimäärän.

Toki kirjaa lukiessa koko ajan on muistissa se tosiasia, että vähintäänkin puolifiktiotah tässä taas esitetään. Kirjailijalla on ollut paljonkin tilaa täydentää asioita omalla mielikuvituksellaan, koska dokumentteja ei asioista välttämättä ole. Itse asiassa edes siitä ei ole täyttä varmuutta mikä Anne Boleyniä esittävistä tauluista todella esittää Annea vai esittääkö mikään tai minä vuonna Anne tai edes Cromwell syntyi. Varmaan siksi kuva Cromwellista kiehtoo. Miehen kyky juonitella ja käännellä asioita, opportunismi ja kostonhimoisuus ja silti ihan valtava sympaattisuus ovat todella mielenkintoinen yhdistelmä. Samoin kuin ajankuva, joka on sekoitus toisaalta melkoista julmuutta ja toisaalta jo modernin maailman näkökantoja. 

Trilogian kolmas osa on ilmeisesti edelleen julkaisematta. Miten minä maltan odottaa. Cromwellin kohtalonhetket odottavat ja tahtoisin päästä vähitellen jo tutustumaan niihin.